Kennelistä
Brutus ja Poju 6kk
Joten, herää kysymys, miten meistä tuli kenneli..?
Ensin en aikonut ruveta kasvattajaksi, totta puhuakseni. Olin onnellinen koiranomistajana, ajatellen että kasvattaminen ei olisi se minun juttuni. Se oli kunnes huomasin miten bernhardinkoiralle rotuna oli käynyt, täällä koto-Suomessa, sekä muualla maailmalla. Kasvattaminen meni alamäkeä ja lujaa, joidenkin kasvattajien jalostaessa vain rahan ja kuuluisuuden tähden, luoden lopputuloksena tyyppivikaisia bernhardinkoiria laskevalla selkälinjalla, alati lyhenevällä kuonolla, sekä aivan liian kulmautuneilla takaraajoilla.
Silloin päätin, että minun täytyi tehdä asialle jotain! Tunsin suurta intohimoa rotua kohtaan miettiessäni mitä voisin tehdä auttaakseni näitä upeita, mahtavia, suuria koiria. Minut valtasi täydellinen rauha ja päätös muovautui mielessäni hetkessä - josseivät muut aikoneet tehdä asialle mitään, niin sitten tekisin niin itse. Olisin itse se muutos jonka tahdoin nähdä bernhardinkoirien kasvatuksessa. Ilmoittauduin siis seuraavalle Suomen Kennelliiton kasvattajakursille, joka satuttiin pitämään juuri silloin täällä kotikaupungissani.
Läpäisin kurssin täysin pistein 17.2.2013.
Postitin kennelnimianomukseni samantien kurssin jälkeen, ja sitten alkoi odotus.
Kennelnimeni ilmeistyi Koiramme-lehden [Våra Hundar] Anotut-osioon lehdessä 4/2013, ja se myönnettiin minulle viimein 5.7.2013.
Aloitamme vaatimattomasti ja olemme kotikenneli. Koiramme viettävät päivänsä ihmisten seurassa, sisällä kotona. Meiltä et löydä tehdaskennelimäistä tarharivistöä - et ulkoa, etkä sisältä. Meillä on toki 24m2 koiratarha, jossa koirat viettävät aikaansa aina silloin tällöin, mutta se juuri onkin jujuna - vain silloin tällöin, ei koko päivää, eikä edes joka päivä, elleivät itse tahdo! Sijaitsemme rauhallisella omakotitaloalueella, kaupungin laitamilla, hyvien kulkuyhteyksien päässä - olemme ihan moottoritierampin läheisyydessä!
Meidän huushollissa koirat ovat täysivaltaisia perheenjäseniä!
- Katri
Ensin en aikonut ruveta kasvattajaksi, totta puhuakseni. Olin onnellinen koiranomistajana, ajatellen että kasvattaminen ei olisi se minun juttuni. Se oli kunnes huomasin miten bernhardinkoiralle rotuna oli käynyt, täällä koto-Suomessa, sekä muualla maailmalla. Kasvattaminen meni alamäkeä ja lujaa, joidenkin kasvattajien jalostaessa vain rahan ja kuuluisuuden tähden, luoden lopputuloksena tyyppivikaisia bernhardinkoiria laskevalla selkälinjalla, alati lyhenevällä kuonolla, sekä aivan liian kulmautuneilla takaraajoilla.
Silloin päätin, että minun täytyi tehdä asialle jotain! Tunsin suurta intohimoa rotua kohtaan miettiessäni mitä voisin tehdä auttaakseni näitä upeita, mahtavia, suuria koiria. Minut valtasi täydellinen rauha ja päätös muovautui mielessäni hetkessä - josseivät muut aikoneet tehdä asialle mitään, niin sitten tekisin niin itse. Olisin itse se muutos jonka tahdoin nähdä bernhardinkoirien kasvatuksessa. Ilmoittauduin siis seuraavalle Suomen Kennelliiton kasvattajakursille, joka satuttiin pitämään juuri silloin täällä kotikaupungissani.
Läpäisin kurssin täysin pistein 17.2.2013.
Postitin kennelnimianomukseni samantien kurssin jälkeen, ja sitten alkoi odotus.
Kennelnimeni ilmeistyi Koiramme-lehden [Våra Hundar] Anotut-osioon lehdessä 4/2013, ja se myönnettiin minulle viimein 5.7.2013.
Aloitamme vaatimattomasti ja olemme kotikenneli. Koiramme viettävät päivänsä ihmisten seurassa, sisällä kotona. Meiltä et löydä tehdaskennelimäistä tarharivistöä - et ulkoa, etkä sisältä. Meillä on toki 24m2 koiratarha, jossa koirat viettävät aikaansa aina silloin tällöin, mutta se juuri onkin jujuna - vain silloin tällöin, ei koko päivää, eikä edes joka päivä, elleivät itse tahdo! Sijaitsemme rauhallisella omakotitaloalueella, kaupungin laitamilla, hyvien kulkuyhteyksien päässä - olemme ihan moottoritierampin läheisyydessä!
Meidän huushollissa koirat ovat täysivaltaisia perheenjäseniä!
- Katri
Kotipihamme <3